Viime vuosina olen yhä uudelleen palannut miettimään, mikä
tekee meistä suomalaisista niin alakuloisia. Erityisesti olen kiinnittänyt
huomiota siihen, kuinka suomen kielessä ilmaistaan tunteita ja huomannut pari
mielenkiintoista seikkaa, jotka aion tässä teille paljastaa.
Kuten kaikki tiedämme, tunteita
on karkeasti jaettuna kahdenlaisia: hyvältä tuntuvia ja pahalta tuntuvia.
Suomessa on paljon positiivisia tunneadjektiiveja: iloinen, onnellinen,
kiitollinen, tyyni, innostunut, helpottunut. Näistä vain kovin monella puhuja
ei viittaa suoraan itseensä (”olen kiitollinen”), vaan väliin laitetaan jotain,
joka etäännyttää tunteen: ”on kiitollinen olo.”
Sitä paitsi tällaisia tunnesanoja
ei edes käytetä kovin paljon. Siinä missä englannissa ja japanissa sanotaan
”Olen iloinen että tulit” (I’m glad you came), suomessa sitä tunnetta ei oteta
omaksi, vaan todetaan vain muka objektiivinen tosiasia: ”Kiva, että satuit
tulemaan.” Sama toistuu, kun käännetään ”I’m happy we met” (’olen onnellinen,
että tapasimme’): ”Ihanaa, että tavattiin!” Taas asia nyt vain on näin, en minä
mitään tunne. Toki nämäkin adjektiivit ovat affektiivisia, mutta ne viittaavat
lauseissa tunteen syyhyn, eivät tuntijaan itseensä, jota ei edes mainita. Tosin
japanissakin voi sanoa esim. ”出会ってよかった”
(’oli hyvä että tapasimme’), mutta heillä on sentään valinnanvaraa! (No, eihän
sitä englannissakaan aina ole: ”It’s nice that we met” kuulostaisi oudolta.)
Aivan kuin positiivisten
tunteiden ylenkatsominen ei vielä riittäisi, suomessa pannaan vielä monet
negatiiviset tunteet muiden kontolle: ärsyttää, suututtaa, harmittaa, inhottaa,
vaivaa, ottaa päähän jne. Huomaamme, että näitä tunneverbejä käytettäessä
minä-tuntija joutuukin objektiksi: minua ärsyttää, minua
suututtaa, minua harmittaa jne. ja jokin muu, vaikkapa naapuri, pääsee
negatiivisten tunteiden aiheuttajaksi (”naapuri ärsyttää minua”), vaikka
ärsyttäminen ei tahallista olisikaan. Monestiko olet kuullut suomalaisen
sanovan: ”olen surullinen”? Lapsena ehkä joku saattaa sanoa, että jokin surettaa,
mutta vartuttuaan moni suomalainen kiistää kaikki apeat olotilansa.
Itse asiassa usein näkee suomen
kielen opiskelijoiden ainekirjoituksissa lauseita kuten ”Olen iloinen minulla
on monta kaverit”, ”Minä suutuin, kun- -” ja ”Olen vihainen naapuriin koska
hän…” Suomalainenhan ilmaisisi samat asiat toisin: ”Kiva, että minulla on
paljon kavereita”, ”Suututtaa, koska - -” ja ”Vituttaa, kun naapuri…” Näin joku
muu pääsee syntipukiksi ja itse tuntija pääsee kuin koira veräjästä. Huono
puoli tässä suomalaisessa tavassa on myös se, että tunteiden ilmaisu laimenee,
ja suuttuminen on hetkellistä mutta suututtaminen jatkuu vielä pitkään
tapahtuneen jälkeenkin.
Yritetään kuitenkin muistaa, että
kyse ei suinkaan aina ole oikeasti syyn sälyttämisestä toisen niskoille, vaan
pelkästä kielen rakenteesta – ja kenties häpeästä, joka negatiivisiin
tunteisiin täällä liitetään. Eihän sisukas suomalainen pelkää, eikä suomalaista
edes pelota – enintään voi myöntää, että sisukas suomalainen ei nyt uskalla. Ehkäpä
pelko on suomalaiselle samalla tavalla vaikea kuin anteeksipyyntö (paljon
puhuttu ”oho”): siinä missä japanilainen sanoo ”pelottavaa” tai ”olen
peloissani”, suomalainen sanoo enintään ”hui.” Suru taas loistaa
poissaolollaan: ”I’m sad” sanotaan suomeksi ”Kurjaa, että…” Jopa ”otan osaa
suruusi” on lyhentynyt suruttomaan muotoon ”otan osaa.”
Koska suomalaiset kertovat
olevansa kiitollisia lähinnä rukouksia jos silloinkaan, päätän tämän pakinan
kiitollisuutta ilmaisten: Olen kiitollinen, että luitte pakinani. (Suom. huom.
tarkoittaa: Kiitos, että luitte tämän pakinan.)
Johanna
