Luomion fanficciä!

 Harry Potter fic, jossa Kalkaros ei ole arsehole ja Dumbledore on tavallistakin häijympi

Kello soi ja oppilaat alkoivat hitaasti valua luokkiinsa. Harryä hermostutti. Hän oli kuullut Kalkaroksesta paljon, eikä suurin osa hyvää. Professorin luokan yläpuolella oli pieni, ruostunut taikasauvaa esittävä laatta. Harry ja Ron asettuivat paikoilleen ja pian sanataikuuden professori asteli luokkaan. Hän ei hymyillyt, kuten ei kuulemma koskaan. Kaikki Kalkaroksen vaatteet olivat syvän mustia ja tuntuivat imevän valon huoneesta.

                          ”Jaaha, jaaha, uusi vuosikurssi jälleen kerran”, professori mutisi. Hän kääntyi luokan puoleen. ”Tiedän, että suurin osa teistä ei haluaisi olla täällä, enkä minä haluaisi suurimman osan teistä olevan täällä. Mutta yrittäkää silti päästä läpi; en halua nähdä teitä täällä kevätlukukaudella uudelleen.”

Hän heilautti taikasauvaansa kohti Harryä, joka yritti kuiskata Ronille. ”Harry Potter”, hän sihisi ja Harry jo uskoi professorin taikovan hänet joksikin karmeaksi otukseksi. Kalkaroksen tuima ilme kuitenkin lientyi. ”Yritähän keskittyä tuntiin. Sinussa on paljon potentiaalia, nuori mies.”

Harry oli hämmentynyt, mutta keskittyi lopun tuntia. Heti sen päätyttyä rehtori Dumbledore kiiruhti sisään. Hänellä oli asiaa Harrylle ja hän patisteli muita oppilaita lähtemään.

”Potter, sinusta on taas tullut valituksia. Koulumme suurimmat rahoittajat kertovat, että olet kiusannut heidän poikaansa”, rehtori sanoi kylmästi. Hänen silmänsä paloivat hänen puolikuun muotoisten silmälasiensa takana.

Kalkaros oli hetken hiljaa, mutta astui sitten rehtorin ja Harryn väliin.

Lasse

Kuinka kieltä kierretään

Tällä kerralla (2.3.2020) teimme runoja eri teemoista tarkoituksen käyttää kielikuvia ja kiertoilmauksia.

Lapsi

Ylpistynyt lapsi,
joka ei tunne Jumalan sydäntä
on unohtanut kyyneliin ylpeytensä,
vienyt pohjaan viattomat.
Ja auringon noustessa
On pelastaja jo myöhässä.
Lämpö on jäätynyt.
Metalli upotettu tyhjyyteen.
Eksyneiden sydän
on haudattuna kyyneliin.

Emilia


Tuoli

Varma ja tasapainoinen
Taipumaton paineen alla
Mutta jalat sukattomat
Kylmävät lattialla

Lasse

Pixel2013@Pixabay.com

Story Cubes - lauseita

Viime maanantaina Luomio kerääntyi pelaamaan Story Cubes noppien ääreen. Tehtävänä oli kertoa noppien kuvista yksi virke. Lyhyydestään huolimatta, syntyi kerhokerralla yllättäviäkin yhden virkkeen teoksia. Tässä muutama tuotos:

Matkalainen vaelsi halki mustanpuhuvan kuumetsän taivaankruunu yllään, kun hän äkkiä alkoi tuntea olonsa kuumeiseksi ja päätti pysähtyä äkkiä eteensä ilmestyneeseen torniin, mutta siihen hänen hyvä ideansa sitten kilpistyikin, koska huipulle johtivat jyrkät portaat, eikä hän jaksanut kiivetä niitä.

Ruoska olallaan ja kamera vyöllään koditon kulkuri laskeutui dinosaurusten luiden peittämälle kaivon pohjalle, josta avautuvasta käytävästä kuului ulvontaa, mutta kulkuri ei pelännyt vaan riensi vanhalle arkulle, jonka hakkasi kirveellään päreiksi ja poistui sitten pikaisesti sopivasti sijoitettuja portaita pitkin.

Rapujen sateessa pyhä kuningas
Kipuaa kaivosta katveeseen puitten,
ja parantava melodia loksauttaa
koko repullisen palasia yhteen.

           -L.A. Hellestrand

--------

Kuninkaan miettiessä reittiä majakalle, hän eksyi suojaisaan metsään ilman eväitä, kun hän putosi reppuineen kuoppaan, jonka pohjalta löytyi vain itsemurhapilleri.

Sateisena yönä huilu kimittää surkeaa laulua helvetinportin suulla, joka nielaisee merta syvempiin kuiluihin, eikä toivoa kipuamisesta takaisin valoon ole edes Valtiaalla, jonka ainoa omaisuus on sydämen riutunut palanen, ja senkin on metsänhenget piiloittaneet vanhan kaivon syvään siimekseen.
(Alkuperäinen: Sateisena yönä huilu kimittää surkeaa laulua helvetinportin suulla, joka on merta syvempi, eikä toivoa kipuamisesta ylös ole edes Valtiaalla, jonka ainoa omaisuus on sydämen puuttuva palanen, ja senkin rapu nappasi mukaansa pudotessaa metsän ainoaan vedelliseen kaivoon.)

          -Mili


Lisäksi nopista muodostui yhdessä koottu tarina puolitusesta, ja hänen pakonsa viikinkien häkistä. Tarina on nauhoitteella, ja ilmestyy blogiimme kirjattuna lähipäivinä!
Extrana vielä muutama arkistoon unohtunut talvinen tarina:

Joulumanteleita

Petteri Punakuono oli tiputellut poronmanteleita lanttulaatikkoon.Tip tap tip tap tipe tipe tip tap. (*)

Joulupukin salarakas huomasi senja käski Joulupukin erottaa Petterin jouluyön valjakosta.Joulupukki sanoi: mietitään sitten, kun joulu on ohi.Tip tap tip tap tipe tipe tip tap.

Petteri täytti rekeen lastatut paketit yön aikana poronmanteleillaja Joulupukki kärsi hajusta koko jouluyön.Tip tap tip tap tipe tipe tip tap.

 - Joulutrolli

(*Tip tap -rivit luetaan Nisse-polkan ”hupsis tupsis” -säkeiden melodialla.)

Lumipeitto

Valkoinen lumi tipahtelee kuusien oksilta metsän piilossa.Karhunpentu käpertyy lämpimän turkin suojelevaan otteeseen.Kettu valittaa kylmyyttä.Metsän ainut ihminen kuiskaa taivaisiin,

”Varjelethan pienoistani?”

Lumi peittelee ruumiin viimeiselle levolle.Metsän siimeksessä lumipeitto vielä hetken näyttää kuvaa hukkuneesta,kunnes varjot värjäävät lumenkin harmaaksi.

-Mili

Erikoisten yhdistelmien tarinoita

Viime kerhokerralla luomiolaiset pääsivät kokeilemaan erikoisia yhdistelmiä kirjoitusharjoituksen merkeissä. Tehtävässä sai itselleen hahmon, esineen ja musiikkikappaleen, joista tuli yhdistää itselleen yhtenäinen teos. Tarinoidessa yhdistelmistä löytyi uutta inspiraatiota ja koomisiakin elementtejä. Monikaan tarina ei tainnut vielä kerhokerralla saada lopullista muotoaan, mutta tässä on yksi tuotos:

Tässä murheellisten laulujen linnoituksessa
yksikin hilpeä tähkäpää on
kummajainen, muukalainen kenen joukoissa seisot
kansallisessa kaaoksessa huuda
huuda rajat kiinni huuda
huuda rajat auki
niin hän palmikkonsa avaa
levittää hiuksensa hulmuamaan
ne muodostavat läpikuultavan
verhon meidän ja teidän välille
eikä kukaan näe
kuinka keskiyöllä hän
kaivaa käsilaukustaan
yhden yhtä murheellisen
virkkuukoukun
ja punoo hiussuortuvistaan huomaamattomia
köysiä, joita pitkin
nuo sisulaulujen sankarit, kaihomieliset kulkurit,
suhmuran santrat ja marjaleenat,
lentäjän pojat, työmiehet,
ikkunaprinsessat ja
eräs levoton tuhkimokin, ´
kipuavat
tänä yönä taivaaseen
kun vapauden kaiho soi

Noora Mononen

Taidenäyttely

Luomiolla oli yliopiston kirjastolla taidenäyttely 6.2. - 18.2.2017. Tässä vielä muutama kuva näyttelystä. Luomio kiittää kaikkia kävijöitä!

Taideteoksia kylmiin maaliskuun päiviin

Vielä on lunta maassa ja kylmä, mutta silti jaksaa luomiolaiset taiteilla yhdessä. Yhdessä olemme taiteilleet ja muutama teos on eksynyt tänne blogiinkin!

Ensimmäinen kertomus on kuvien inspiroima. Luomiolaiset toivat mukanaan itseään koskettaneita kuvia. Mukana oli niin kauniita kukkia vain odottamassa kevään tuloa, kuin synkempääkin kuvaa, jossa valo on kadonnut kauhun maailmasta. Kuvista sai itse valita omaan teokseen teeman. Tässä on yksi tuotos:

- Ope, onko pakko virkata?

- On, muuten et pääse tunnilta.

- Mutku mie en osaa! Ihan epistä, muut on jo välitunnilla!

- Kaikki muut ovat jo tehneet patalappunsa.

- Mutta mie en vaa osaa virkata! Mie olen mämmikoura! Äitikin sanoo aina niin, eikä äiti valehtele.

- No yritä nyt edes.

Janna ottaa patalapun alun käteensä ja yrittää pujottaa koukun jonkun silmukan läpi.

- Tuo on väärä silmukka, ei siitä vaan tuosta, opettaja neuvoo.

Janna yrittää poimia opettajan osoittaman silmukan koukullaan, mutta lanka halkeaa säikeiksi.

- Kato nyt, en osaa.

- Tiputa nyt vain se lanka koukulta ja yritä uudelleen. Ja varo samalla, ettei edellinen silmukka putoa.

Janna painaa edellistä silmukkaa tiukasti virkkuukoukkua vasten ja vähä vähältä ujuttaa vastapoimittua silmukkaa koukulta alas.

Janna on huono käsitöissä, vaikka äiti ja mummi ovat siinä hyviä. Jostain syystä sorminäppäryyden geeni vain ei ole periytynyt Jannaan. Tai ehkä se liittyy motoriikkaan tai hahmottamiseen. On Jannalla vaikeuksia piirtämisessäkin.

Onneksi joululomalla käytiin mummolassa. Siellä Janna sai virkkausapua mummolta. Muuten patalapussa olisi varmaan vieläkin vain ensimmäinen rivi ketjusilmukoita.

Kiinteä silmukka, pylväs, ketjusilmukka... Niistä Janna osaa vain ketjusilmukan, koska se on kuin vetosolmuja ketjussa.

Mummo oli mukava, kun auttoi patalapun kanssa. Hän neuvoi ja näytti vieressä, välillä ihan kädestä pitäen, miten silmukoita tehdään. Mutta joulupyhien jälkeen palattiin taas kotiin. Äidillä ole aikaa neuvoa Jannaa työkiireiltään, ja sisaruksiakin pitää vielä kuskata harrastuksiin.

Uudenvuoden jälkeen Janna piti taukoa virkkauksesta eikä muista enää yhtään mitään, mitä mummo sanoi. Opettajan tuima katsekin hermostuttaa ja saa Jannan itkun partaalle. Lopulta välitunti loppuu ja opettajan on pakko päästää Janna matikan tunnille.

Kevätjuhlapäivänä Jannan kurkkua kuristaa. Saankohan ehdot, kun en koskaan saanut patalappua valmiiksi? Mitä jos kaikki muut pääsevät luokalta paitsi minä? Joudunko sitten vuotta alempien kanssa samaan luokkaan?

Opettaja alkaa jakaa todistuksia koko luokalle. Sitä mukaa kun luokkatoverit saavat todistuksensa, he alkavat hölistä arvosanoistaan niin, että opettaja joutuu pyytämään hiljaisuutta, mutta Janna on hiljaa eikä uskalla katsoa muita päinkään.

Lopulta opettaja sanoo Jannan nimen. Se kuulostaa viralliselta kuin tuomio. Janna ei uskalla katsoa opettajaa silmiin, kävelee vain hiljaisena luokan eteen, ottaa todistuksen vastaan ja palaa paikalleen tekstipuoli rintaa vasten. Kun Janna istuu tuolilleen ja laskee todistuksen pulpetille, hän peittää numerorivin välittömästi sormillaan.

Vaivihkaa Janna tarkistaa, etteivät muut katso. Sitten hän nostaa etusormeaan käsityönnumeron päältä.

Tekstiilityö ........ 5.

Johanna

(Sinä virvoitat minun sieluni)

Valopilkkuja hämärässä

Kynttilälumpeet aukenevat

viulumusiikkimeressä

hämärässä huoneessa

silmät raollaan

musiikki loppuu

valo syttyy

lumous raukeaa

Kynttilät ovat vain kynttilöitä.

Kynttilälumpeet mansikkamaalla

Sade

mansikat homehtuvat

mätänevät

kuoriutuvat

kosteakuorisiksi kovakuoriaisiksi

hiuksenhienot, kovat jalat

pehmeitä mansikoita vasten

syövät toistensa mansikat

nakertavat

kasvavat korkeutta

flamingojalkaiset kuoriaiset

hamuavat lehtiä

mutustavat puiden oksilta

sademetsä

mikä näky!

Sade yltyy, kimpoilee kitiinikuorista.

kuoriaiset seisahtuvat,

pysähtyvät

jähmettyvät

kuin horrokseen

viileä, vilvoittava vesi valuu

kuorilta

jalkojen kautta

muhevaan maahan

plits

plits

mustat kuoriaiset sulavat

kuin sokeri, tai lumiukko

sademetsä haihtuu usvaan

jäljelle jää

sateen humina

vain sadetta

korvien täydeltä sadetta

ja lehdeltä putoava pisara

aalto

sumuinen meri

Johanna

Lyriikoiden Inspiroimana

Luomio kokoontui viime marraskuussa kuuntelemaan heitä koskettaneita sanoituksia.Biisit löytyvät youtubesta tästä linkistä. Sen jälkeen pääsivät sanataiteilijamme kirjoittamaan biisien inspiroimana. Tässä muutama tuotos:

GAME OVER?

Täällä ei tueta, jos oot sekaisin.

Kyllä on väärin ja ei liikaa,

onko ihme jos haluatkin kotiin takaisin?

Hyvästit viipyvät kielellä ja kauneus on mennyt,

mutta toiset vielä marssivat.

Ovat rakastajat lähteneet ja vieneet aseet,

mutta joillakin on se viimeinen avain takaoveen.

Etkö ymmärrä, mitä yritin sinulle näyttää?

Ennen kuin kellot pysähtyvät

tuntien puutteesta

ja sydämet murtuvat

- Paljaasta, tukahdetusta huudosta.

Sinisointu

Whisper of a Forgotten Man

I sit on this lonely chair in a world that is so cruel, so blind. I no longer age as I am forgotten. Even time has forgotten me to this dark corner. Everything has left me except my memories that are laced with sorrow and pain.

The bed is still a mess. It has been like it ever since you left. I dare not to touch it. There are too many memories just watching it. Time remembers it. It’s fading to nothing but dust but to me the image lingers on.

I want to scream and shout until my lungs turn to ashes but I cannot make a sound. The sound can never find its way through me. It can never be heard. I am afraid of silence and yet it’s my best friend.

I fear this darkness but I no longer can move. It hurts. I cannot. If I stay completely, utterly still then maybe… it won’t hurt more than it already does.

I still wonder… How could you do it? Leave your loved ones behind. Didn’t you fear death? The darkness inside you could not have been darker than mine. Still, I fear death. You wondered how is it possible to live and I wonder how is it possible to die.

I know you lost him. I lost you both. I knew you were in pain. I still am in pain. You let go of yours and you shoved it on me. Now I have to carry it alone, both. Your apology is a joke… It means nothing. You couldn’t handle the pain so you gave it to me without permission. You doubled my pain by leaving this life… If you couldn’t handle one half with me, what chances do I have to carry it all, by myself?

Mili

Syksyn ensimmäinen tapaaminen ja luova hetki

Kesän väistyttyä syksyn tieltä ja iltojen hiljalleen hämärtyessä LUOMIO! kokoontui maanantaina 19.9. viettämään syksyn ensimmäistä tapaamistaan, joka oli samalla myös uusien jäsenten ilta. Paikalle oli saapunut mukava joukko niin vanhoja luomiolaisia kuin uusiakin sanataiteilijoita. Jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan aloitimme sanataiteisen lukuvuotemme teenjuomisen ja tutustumisen merkeissä sekä syksyn kerhokertojen ohjelmaa suunnitellen. Syksyn mittaan luvassa on muun muassa ajatuksenvirtaharjoituksia, vertaispalauterinki ja tarinankerrontaa Story Cube -tarinakuutioilla. Suunnitteilla on myös kerhoretki Helsingin kirjamessuille lokakuussa, ja syyskauden päätöksenä järjestämme joulukuussa Luomion omat pikkujoulut.

Tulevan syksyn suunnittelemisen lisäksi ehdimme jo hieman sanataiteilemaankin. Alla luomiolaisten sanataideteoksia, jotka syntyivät erään luovan kirjoittamisen harjoituksen tuloksena. 

Hymysi

Nilkkoja kutittavat pyjamat

ovat onnettomat kuin unelmat

En voi koskaan unohtaa

niiden läsnäoloa.

Sen lempeys auttaa poloa

vaan se jättää odottamaan ja unelmoimaan

Sen leikkisyys auttaa minut hymyilemään

ja odottamaan lempeintä hymyäsi

Silmiesi helmeilevästä kasteesta.

Rakkausrunot on ylitse sinun

Ne ovat tylsiä ilman pyjamia

tai jotain, mikä saa sinut hymyilemään

Leikkisästi!

Lempeästi odottamatta, olettamatta, miettimättä,

tuskailematta, ajattelematta, tietämättä

oli tietäminen sitten huomista tai eilistä...

Tahdon vain hymysi

Sen puhtaimman,

kauneimman,

arkailemattoman

...

Kalakeitto sen jälkeen kun on ollut pitkään ulkona viileässä ilmassa.

”Miksi kalakeitto?” sinä kysyt. Ja vastaan

Minulla ei ole sanoja.

kalakeitto on yhtä arvokas kuin sana rakkaus.

Hymysi on arvokkain,

mutta sana ilman totuutta on

t    y    h    j   ä

o l e m a t o n

Ja sinä hymyilet sanoilleni

puhdasta hymyäsi,

kaunein hymysi,

se arkailematon ♥

                                                                                                       Mili

Silloin muistatkos,

            meidän piti hiihtää

saareen,

sanat lyly ja kalhu

suussani suikertelevat,

tarkoittanevat

entisajan

epäparisia suksia,

epä-

pari,

epäröivä

pari,

epä-

olennaisuuksia,

joihin kitalakeni

takertuu, kun

toinen luistaa,

toinen potkii

Ja katso nyt,

kaislojen

reunustamat

lahdelmat

jäätyvät

jo

Noora Mononen

ei kiinnosta. en välitä. morsiuskimpun 

heittäminen ei kiinnosta. ei innosta.

yhtään. en välitä. olen polvillani

uudella joogamatollani. se on sininen. 

en joogaa. ei kiinnosta. olen vain polvillani. 

en ajattele, enkä ole ajattelematta. mutta

jos ajattelisin, ajattelisin vain sitä, kun

lehdet muuttuvat tuulessa levottomaksi

kultaiseksi ja viininpunaiseksi pilveksi. 

en juuri välitä lehdistä. 

niiden epäsymmetrisyys tuo mieleeni mieleni

epätasapainon, joka aina vähän järkkyy

kun käytän kahta samanväristä sukkaa.

siksi tykkään sukkahousuista. 

ja siitä että on yksi polvivillasukka. yleensä

harmaa. vaikka ei sillä ole niin väliä.

nimetön

Kuvakulma

ihmiskädet

vanhalla, jäykällä

käsin säädettävällä

ja käsin tarkennettavalla

valokuvauskoneella

yrittävät vangita

hetken viipyvän

olemassaolon sietämättömän keveyden

kuvat terhakkaasta sienestä tai

sammaleisesta puunhaarasta

ylösalaisin käännettynä

muuttuvat merkityksellisemmiksi

murrosiän jälkeen

mielleyhtymät 

pilaavat mielen

puistossa pökkösieni

jököttää.

Johanna H.

Perheen statussymboleita. Valkotiilinen omakotitalo ajotien päässä. Perhefarmari ja rouvan kauppakassi. Koira ja leikkimökki. Keittiösaareke ja astiakaapit, joiden ovissa on lasi-ikkunat. Olohuoneen kirjahyllyssä 20-osainen Valittujen Palojen tietokirjasarja.

Perheen statussymboleita. Televisio ja urheilukanavapaketti. Narahteleva nahkasohva. Miesten ja naisten työt. Lauantaiset sähkösaunaillat ja ulkovaraston piilopullo. Sanaharkka ja lain koura. Puolen vuoden harkinta-aika.

Perheen statussymboleita. Pieni kerrostalokaksio kaupungista. Bussikortti ja täydet kauppakassit kello neljän ruuhkassa. Elatusvelvollisuus. Joka viikonloppu ja joka toinen keskiviikko. Lasillinen jääteetä puutarhakeinussa, joka ei ole elementissään betoniparvekkeella.

Teija Pirttisalo

Aamukolmen tunnelmia ennen sanataidenäyttelyä

Seinällä raksuttaa äänekäs kello. Kotiin palaava väsynyt matkalainen näkee toisen kerroksen parvekekäytävältä alas joelle ja kaupungin valoihin. Muumilaku maistuu hyvältä, ja märälle kartongille leviävät värit eivät ole kesytettävissä. Yö maistuu lakritsiteeltä ja väsymykseltä, mutta valmista on tultava. Vanhat sanat eivät riitä, on keksittävä uusia ennen aamua. Kännykkäkin jäi matkakumppaneiden autoon, täytyy hakea se aamulla. Sivellin tökkii kartonkiin lehtiä, toinen puu on paljas. Värit sekoittuvat toisiinsa, vaaleansinisellä on mustaa, valkoisella vaaleansinistä, ja mustan ja tummansinistä taustaa vasten valkoinen korostuu hyvin. Kauniita puita. Taiteilija alkaa huojua katsoessaan aikaan saamaansa ikkunaa valoihin ja varjoihin, kahteen vuodenaikaan, sanoihin niiden välissä. Täydellisyys ei sovi kiireen kanssa yhteen, mutta aikaan saaminen tuntuu hyvältä. Kello näyttää kolmea. Tunnen olevani elossa.

Tunnelmia siitä, kun keskellä yötä valmistelee sanataidenäyttelyn työtä. Luomio-kerhon sanataidenäyttelyä voi käydä ihastelemassa Joensuun pääkirjaston aulassa vielä 16. syyskuuta asti.

Leenu Miikki

Vuoden päätöskerta

Luomion tämän vuoden viimeinen kerhokerta vietettiin Arttelissa. Ilta alkoi nyyttärihenkisenä rennolla meiningillä. Ilta alkoi kuulumisilla ja rennolla jutustelulla. Luomiolaiset pääsivät myös lausumaan runoja Elsi Komun ohjastuksella. Ohjeita tuli lausumisen lisäksi esitysjännitykseen. Luomiolaisetkin uskaltautuivat jakamaan omat esiintymismokat ja nolot hetket. Naurua oli koko Arttelin täydeltä!
Lausumisen jälkeen Luomiolaiset pääsivät taiteilemaan runoillessa: Jokainen sanoi vuorollaan jokaiselle suomenkielen aakkoselle, sillä kirjaimella alkavan sanan ja sen jälkeen kirjoittivat runon, jossa käyttivät etunimen kirjainta vastaavat sanat. Kiitos Johannalle tästä luovan kirjoittamisen tehtävästä! :) Tässä muutama Luomiolaisten luomus:

Opettaja, opettaja!

Aivomme nauravat nauravat,

tekevät irtioton

Jos yritätkin

opettaa opettaa

meitä rakastamaan,

----------

Millaista on

Ilmaista

Saimaannorpan tavoin

rakkautta

Opettaja sanoisi

turva törmässä

lumessa

aivoni tarviivat leipää

uida järvessä

Kuin saimaannorppa

----------

vain happo suussa

kunnes aivot syöpyy

opettaja nauraa

kaikki nauraa

kunnes tulee jano

--------

Elämän eliksiiri

vie minulta hengen

Mieli ei anna minulle rauhaa

En voi ilmaista itseäni

Voiko ajatuksen varastaa?

Leivän muruset lattialla

ovatko ne todellisia?

Ne ovat niin kaukaisia

Anna olla,

hukutan aivoni viskiin.

Runojahti!

Johanna Luomion-ständillä

Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi järjestetty runojahti sujui rauhallisissa merkeissä. Sanataideteokset olivat yllättäneet ja ilahtuttaneet löytäjiään. Kirjapalkinnoissa oli paljon erilaisia ja niistä varmasti löytyi jokaiselle oma mieleinen. Lisäksi sanataideyllätyksen löytäjät saivat Diplomin hyvästä aarteenmetsästyksestä! Ja karkkia oli jaossa kaikille! Päivän lähentyessä loppuaan vielä muutama innokas etsijä lähti vihjeiden kanssa hakemaan viimeisiä sanataideyllätyksiä. Päivä oli siis oikein onnistunut ja tunnelma oli leppoisen iloinen :). Kiitos kaikille osallistujille ja ensi vuoden tapahtumaa odotellen!

Clarissa, Emilia, Leenu ja Laura ständäilemässä

Luova hetki: Södergran

Lukupiiri: Södergran

Luomiolaiset tutustuivat Södergranin runouteen. Jokainen sai itse valita, minkä kokoelman tahtoi lukea ja kuinka paljon. Keskustelu oli vapaata ja kaikki osallistuivat ahkerasti tulkintoihin. Tähän on koottu joitain tulkintoja (Runopaljastukset on piilotettu ja saa esille klikkaamalla. Ei siis tarvitse huolehtia vahinkopaljastuksista.)

Osa 21.3. kokoontuneista lukupiiriläisistä oli tutustunut Edith Södergraniin vasta lukupiirin myötä, yksi oli tehnyt hänestä esseen yliopistossa, ja muutama oli lukenut Södergrania jo kouluaikanaan, mutta lukupiiriin valmistautuessaan olivat huomanneet runojen aivan kuin muuttuneen niistä ajoista. Taustasta riippumatta pidimme Södergranin lyyrisistä kuvauksista ja sanavalinnoista.

Luimme vuorotellen valitsemiamme Södergranin runoja ääneen, kerroimme mielipiteemme ja keskustelimme tulkinnasta. Runoista nostettiin muun muassa Suuri puutarha, Kaikkiin neljään tuuleen, Elämä, Kaunein jumala, Ei mitään, Kauneuden patsas, Autuus, Päivä viilenee... ja Maa jota ei ole.

Valitettavasti Päivä viilenee... –runosta ääneen luettiin vain Kultaisissa linnuissa julkaistu alkuosa, joten sen tulkinta jäi vajaaksi. Kokonaisuudessaan runo löytyy ainakin kokoelmasta Elämäni, kuolemani ja kohtaloni. Kultaisista linnuista ei myöskään löytynyt aiemmin lukemaani runoa Maailma kylpee veressä, jonka groteskin vastakkainasettelun olisin halunnut jakaa muiden kanssa.

Yleisimmät teemat Södergranilla ovat rakkaus, kuolema ja elämä, mutta runojen tulkinta ei usein ole helppoa. Esimerkiksi Kauneuden patsas on luettuna kaunis, mutta mitä ovat ruusut, jotka turmelevat hänen unelmiaan, tai ruusu, ”joka ei koskaan kuole”? Entä kuka on runon ”kuningatar” – kauneus itsekö?

Kaikkiin neljään tuuleen:

Entä sitten runo Kaikkiin neljään tuuleen? Sen alussa annetaan kuvaus yksinäisestä paikasta – onko se todellinen vai kuviteltu? Lopussa kuvatut neljä porttia ovat rakkaudelle, päivälle, ikävälle ja kuolemalle, mutta miksi vain kultainen portti ”rakkaudelle joka ei tule koskaan” saa oman tuulensuuntansa, ja miksi se on juuri itä? Viitanneeko se auringonnousuun, hänen synnyinkaupunkiinsa Pietariin tai johonkin, mikä on Venäjällä? Ainoastaan aina avoin portti kuolemalle tuntui selvältä, mutta mikä on porttien suhde alun maisemaan?

Autuus:

Entä sitten runo Kaikkiin neljään tuuleen? Sen alussa annetaan kuvaus yksinäisestä paikasta – onko se todellinen vai kuviteltu? Lopussa kuvatut neljä porttia ovat rakkaudelle, päivälle, ikävälle ja kuolemalle, mutta miksi vain kultainen portti ”rakkaudelle joka ei tule koskaan” saa oman tuulensuuntansa, ja miksi se on juuri itä? Viitanneeko se auringonnousuun, hänen synnyinkaupunkiinsa Pietariin tai johonkin, mikä on Venäjällä? Ainoastaan aina avoin portti kuolemalle tuntui selvältä, mutta mikä on porttien suhde alun maisemaan?

Suuri Puutarha:

Suuren puutarhan ydinajatus köyhien vaeltajien sisaruudesta viehätti kaikkia lukupiiriläisiä. Viehättäväksi koettiin erityisesti joko puutarha, jonka runon puhuja tahtoisi sisarustensa kanssa jakaa, ylipäänsä ajatus sisaruudesta köyhyydessä, sielunsa antaminen luomakunnalle, tai huomio, että vanhemmiten tiedostaa vahvemmin olevansa sisaruksia, ts. tasavertaisia muiden kanssa. Myös runon ”vaeltajat” saivat kaksi tulkintaa: toisen mukaan se viittaa ihmiskunnan köyhempiin luokkiin yleensä, toisessa vain runoilijoihin ja taiteelle omistautujiin. Jälkimmäistä tulkintaa puoltaa se, että Södergran oli käynyt keuhkotautinsa takia parantolassa Keski-Euroopassa, missä oli päässyt tutustumaan sen ajan taiteilijoihin.

Oman aikansa Suomessa Södergranin modernit runot olivat vapaamuotoisuutensa tähden radikaaleja. Syyskuun lyyran johdannossa hän huomauttaakin sen ajan lukijalle, että hänen runojensa arvo ei ole yhtään vähempi runomitan ja rytmin puuttumisen vuoksi, vaan päin vastoin hänen runonsa heräävät henkiin vain täydessä vapaudessa, kuten käsivarapiirrokset. Siltä meistäkin tuntui, eikä kukaan kyseenalaistanut vapaan muodon sopivuutta hänen runoihinsa.

Riippumatta siitä, luimmeko runoja tarkasti analysoiden vai samastuttavia kohtia etsien, olimme yhtä mieltä siitä, että 16-vuotiaana tuberkuloosiin sairastuneen ja 31-vuotiaana siihen kuolleen suomenruotsalaisen Edith Södergranin runot ovat kauniita ja herkkiä mutta myös voimallisia ja monitulkintaisia. Runojen ilmaisuvoima ei ole hävinnyt mihinkään edes sadassa vuodessa.

Södergranin runokokoelmien omistajat olivat sitä mieltä, etteivät ikinä luovu kirjoistaan. Me muut olimme sitä mieltä, ettemme mekään, jos meillä sellainen sattuisi olemaan.

Johanna

Kirjan ja Ruusun päivän odotukseen!

Kirjan ja Ruusun päivä lähestyy ja Luomio kannustaa kaikki mukaan Runojahtiin! Joensuun kampukselle on piilotettu Agoran, Carelian ja kirjaston tiloihin runoja ja novelleja. Runon löytäjä saa valita palkinnokseen kirjan tai ruusun. Palkinnon voi hakea perjantaina 22.4. klo 10-13 Carelian aulasta Luomion ständiltä. Runot on piilotettu ja odottavat lukijaansa. Onnea etsintään ja mukavia lukuhetkiä kaikille!
Lisäksi Luomio järjestää yhteistyössä Ukrin kanssa Runokaraoken! Mukaan voi tulla lukemaan omia tai muiden runoja. Mukaan saa tietenkin tulla vain kuuntelemaankin :). Runokaraoke pidetään 23.4 klo 18-20 Sointulassa (kirkkokatu 22). Kaikki rohkeasti mukaan! Paikan päältä löytyy runokokoelmia, joista voi runon valita. Tietenkin saa ottaa mukaan oman runon. Lava on vapaa, joten kaikki rohkeasti mukaan! :)

Huomion arvoisena vielä Luomion sanataidekerhon esittely Uljaassa! Esittely teksti löytyy Uljaan numerosta 3/2016 sivulta 29 ja sen voi lukea osoittessa http://www.uljas.net/lehdet/

Mukavia lukuhetkiä Kirjan ja Ruusun päiväksi! :)

Luova hetki: Haikuja ja tankoja

Koivunlehti tuo

Ajelehtii täältä pois.

Puu paikalleen jää.

Emilia

Luova hetki: Runoja

ikävä

painava, hiljainen

saapui, uuvutti, mykisti

suri, valkoinen

elämä, tarina, päätepiste

hyvästelee, kääntyy pois

tutkimaton

jälleennäkeminen

-------------

kenraali

vihaisesti, arvokkaasti

huutaa, lömpsii, kadehtii

pieni, häveliäs

roisto, lellipentu, hylkiö

itkee, parkuu

huonompi

alokas

------------------

limaista, niljakasta

kuoritaan haukataan niellään

käyrä pehmeä            kuoret rihmat nupukka

BANAANI                     revitään irrotetaan

                                      epäbanaani

------------------

peilissä

herkkä ja läpikuultava

leikkii

hymyilee

lymyilee

hauras valoisa lasi

minäkuvan heijastus

kätkee tai paljastaa

katsojan sielun ikkunat

Luova hetki: Lyriikoiden inspiroimana

Tästä linkistä pääset kuuntelemaan YouTubesta kappaleet, jotka inspiroivat nämä tarinat.

Painovoiman arvet silmäkulmissaan,
mies herää ja tietää itkevänsä,

"Meil' ukkoina jo syntyy sylilapset
Ja nuori mies on hautaan valmis jo
Ja minä itse, miksi näitä mietin?"

hän odottaa siinä,
makaa tallotulla nurmikentällä,
eilisen festivaalin muistoissa,

sanomattomat sanat, jotka jäivät leijumaan ilmaan,
törmäilevät melankolian aaltoihin,
ihastuneisiin saippuakupliin ja draaman kaariin,
”Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
Ja suuri surkastua alhaiseen”

hän levollisesti luovuttaa,
tämä oli viimeinen kerta,
lupasithan olla, paras ystävä itsellesi?

Noora

Lainaukset: Eino Leino, Lapin kesä

Kastepiste

Aamukasteessa hehkui hengen aurinko

harmaantuneiden hiusten alta

Olin juonut häpeän myrkyn

en saattanut avata sydäntäni

Hän oli niin häikäisevä

vuosikymmenien hioma

timantti, joka säihkyi tulta

Siinä minä seisoin, sydän lukittuna

kovaan maahan kaivettuna

ja ruoholla peitettynä

Halusin vain lentää

olla pienen hetken lapsi aamuauringon

juoda kasteen mesimaljan

lentää aamuruskon siivin

kunnes putoisin

ja unohtaa tään kaiken

Tiesin hänen menneisyytensä

ja hän myös minun

hänen periaatteensa

horjumattomat

Vaikka kuinka kävisi

niin hän ei taipuisi

ei jäisi mökkiinsä mätänemään

Hän halusi vain elää

olla ikuisesti virta vangitsematon

juoda aamukasteen maljan

lentää iltaruskon siivin

kunnes putoais

Mutta siinä minä seisoin, sydän lukittuna

kovaan maahan kaivettuna

ja ruoholla peitettynä

Vaan sydän se vain hänenkin

tunsi epätoivoni hymystäni

kasvoiltani vaikka kuinka peittelin

Se hymy epätoivoinen

oli sangen samanlainen kuin

sen ilme kun se talvisin

yksin peilas pinnasta jään

syvään uurtuneita kasvojaan

Hän halusi vain elää

olla ikuisesti virta vangitsematon

juoda aamukasteen maljan

lentää iltaruskon siivin

kunnes putoais

ja mä halusin vain lentää

olla pienen hetken lapsi aamuauringon

juoda kasteen mesimaljan

lentää aamuruskon siivin

kunnes putoisin

ja unohtaa tään kaiken.

Johanna

Pikkujoulut: Piparia, runoja ja naurua

Luomiolaiset kerääntyivät jouluisissa tunnelmissa 14.12.2015 viettämään pikkujoulua. Juhlat vietettiin leppoisissa merkeissä, riisipuuron ja glögin äärellä. Yhteisenä ajanvietteenä tehtiin muutamia impro-harjoituksia: Esimerkiksi yhden henkilön kertoessa tarinaa sai muut osallistujat heittää sanoja, jotka kertojan täytyi lisätä tarinaan. Tai muiden pyytäen joko kuvailemaan, lisäämään tunnetta tai jatkamaan tarinaa. Toisenlainen harjoitus oli tarinan tekoa sana sanalta: Jokainen osallistuja sanoo yhden sanan, kertoen tarinaa eteenpäin. Samalla periaatteella syntyi myös Jouluinen runo:

On joulu meillä taas,

lampaat vielä haas.

Lampaat haassa pörisee,

ja karhu metsässä mörisee.

Joulupukki nurkan takana kurkistaa

ja paha lumiukko tukistaa.

Lumiukko (jollekin) vilkuttaa,

ja tontut (jollain) kelloa pimputtaa.

puuro sitten valmistuu,

on hymyssä aivan kaikkien suu,

siinäpä sitten yhdessä,

mietitään syksyistä lyhdettä.

pipari maistuu Maijalle,

niinkuin aivan kaikille,

hyvä maku suussa,

vielä on latva tähtipuussa.

Luova hetki: Kaavarunoja

Pöytä kahdelle

Syödään ravintolassa illallista

koska tiskikone ei toimi

juodaan punaviiniä ranskalaisista

sadan euron juhlalaseista

Täällä ei ole viulistia.

Nauran jutuillesi

imen jokaikisen sanan

enkä huomaa naapuripöytien tuijotusta.

Tanssitaan ravintolassa, itkettää

koska et halua minua

juodaan mineraalivettä korkeista

kolmen litran karahveista

Täällä ei ole viulistia.

Oloni viilenee,

samoin sinä

ja ovi kolahtaa

Itken kauan perääsi

enkä huomaa naapuripöytien tuijotusta.

Johanna

Enkeleiden luona

Itken kyyneleitä muistotilaisuudessa

Koska suuri on ikävä

Juodaan teetä sinisistä

seitsemän kilometrin taivaassa

Olet kirmaamassa Enkeleiden luona

Ajatukset eivät irtaudu tuskasta

Tuskasta, jonka jouduit kärsimään

Synkkä ja raskas on ajatteleva sydän

Mutta muista mielummin

Olet aina ollut rakastettu

ja aina tulet olemaan rakastettu

Tahdon muistaa vain sen rakkauden

Jonka elämääni toit

Muistan sinut, ikuisesti

Joten täällä

Muistellaan rakasta, voi suuri on kipu

Koska raskas on elämä ilman sinua

Juodaan teetä kauniista

Sadantuhannen metrin niityllä

Olet kirmaamassa Enkeleiden luona

Emilia Suppala

Suomenkielinen – objektiivinen uhri

Viime vuosina olen yhä uudelleen palannut miettimään, mikä tekee meistä suomalaisista niin alakuloisia. Erityisesti olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka suomen kielessä ilmaistaan tunteita ja huomannut pari mielenkiintoista seikkaa, jotka aion tässä teille paljastaa.

Kuten kaikki tiedämme, tunteita on karkeasti jaettuna kahdenlaisia: hyvältä tuntuvia ja pahalta tuntuvia. Suomessa on paljon positiivisia tunneadjektiiveja: iloinen, onnellinen, kiitollinen, tyyni, innostunut, helpottunut. Näistä vain kovin monella puhuja ei viittaa suoraan itseensä (”olen kiitollinen”), vaan väliin laitetaan jotain, joka etäännyttää tunteen: ”on kiitollinen olo.”

Sitä paitsi tällaisia tunnesanoja ei edes käytetä kovin paljon. Siinä missä englannissa ja japanissa sanotaan ”Olen iloinen että tulit” (I’m glad you came), suomessa sitä tunnetta ei oteta omaksi, vaan todetaan vain muka objektiivinen tosiasia: ”Kiva, että satuit tulemaan.” Sama toistuu, kun käännetään ”I’m happy we met” (’olen onnellinen, että tapasimme’): ”Ihanaa, että tavattiin!” Taas asia nyt vain on näin, en minä mitään tunne. Toki nämäkin adjektiivit ovat affektiivisia, mutta ne viittaavat lauseissa tunteen syyhyn, eivät tuntijaan itseensä, jota ei edes mainita. Tosin japanissakin voi sanoa esim. ”出会ってよかった” (’oli hyvä että tapasimme’), mutta heillä on sentään valinnanvaraa! (No, eihän sitä englannissakaan aina ole: ”It’s nice that we met” kuulostaisi oudolta.)

Aivan kuin positiivisten tunteiden ylenkatsominen ei vielä riittäisi, suomessa pannaan vielä monet negatiiviset tunteet muiden kontolle: ärsyttää, suututtaa, harmittaa, inhottaa, vaivaa, ottaa päähän jne. Huomaamme, että näitä tunneverbejä käytettäessä minä-tuntija joutuukin objektiksi: minua ärsyttää, minua suututtaa, minua harmittaa jne. ja jokin muu, vaikkapa naapuri, pääsee negatiivisten tunteiden aiheuttajaksi (”naapuri ärsyttää minua”), vaikka ärsyttäminen ei tahallista olisikaan. Monestiko olet kuullut suomalaisen sanovan: ”olen surullinen”? Lapsena ehkä joku saattaa sanoa, että jokin surettaa, mutta vartuttuaan moni suomalainen kiistää kaikki apeat olotilansa.

Itse asiassa usein näkee suomen kielen opiskelijoiden ainekirjoituksissa lauseita kuten ”Olen iloinen minulla on monta kaverit”, ”Minä suutuin, kun- -” ja ”Olen vihainen naapuriin koska hän…” Suomalainenhan ilmaisisi samat asiat toisin: ”Kiva, että minulla on paljon kavereita”, ”Suututtaa, koska - -” ja ”Vituttaa, kun naapuri…” Näin joku muu pääsee syntipukiksi ja itse tuntija pääsee kuin koira veräjästä. Huono puoli tässä suomalaisessa tavassa on myös se, että tunteiden ilmaisu laimenee, ja suuttuminen on hetkellistä mutta suututtaminen jatkuu vielä pitkään tapahtuneen jälkeenkin.

Yritetään kuitenkin muistaa, että kyse ei suinkaan aina ole oikeasti syyn sälyttämisestä toisen niskoille, vaan pelkästä kielen rakenteesta – ja kenties häpeästä, joka negatiivisiin tunteisiin täällä liitetään. Eihän sisukas suomalainen pelkää, eikä suomalaista edes pelota – enintään voi myöntää, että sisukas suomalainen ei nyt uskalla. Ehkäpä pelko on suomalaiselle samalla tavalla vaikea kuin anteeksipyyntö (paljon puhuttu ”oho”): siinä missä japanilainen sanoo ”pelottavaa” tai ”olen peloissani”, suomalainen sanoo enintään ”hui.” Suru taas loistaa poissaolollaan: ”I’m sad” sanotaan suomeksi ”Kurjaa, että…” Jopa ”otan osaa suruusi” on lyhentynyt suruttomaan muotoon ”otan osaa.”

Koska suomalaiset kertovat olevansa kiitollisia lähinnä rukouksia jos silloinkaan, päätän tämän pakinan kiitollisuutta ilmaisten: Olen kiitollinen, että luitte pakinani. (Suom. huom. tarkoittaa: Kiitos, että luitte tämän pakinan.)

Johanna